Kausi 2008-2009 päättyi hienoihin pronssijuhliin Espoon Tapiolassa. Sitä ennen koko kevät oli Pyrinnöltä upeaa seurattavaa, niin Pyynikillä kuin vierasareenoillakin. Mutta millainen oli viime kausi kokonaisuudessaan kannattajan ja katsojan näkökulmasta? Siihen aion luoda lyhyen katsauksen.

Syksy sujui ailahtelevissa merkeissä. Välillä tohti innostua, että Pyrintöhän on saanut pelin uomiinsa, mutta aina tuli perään huonoja putkia. Silloin huokailtiin Pyynikin lehtereillä hiljaa mutta historiasta oppineina: “ei Pyrintö ikinä tiukkoja pelejä kotiin käännä”, “Pyrintö häviää jatkoajat aina”, “taasko se romahdus tulee” ja “Pyrintö on aina yhdeksäs”. Syksy kääntyi talveksi, ja ilonhetket Pyynikillä olivat edelleen vähissä.

Pohjimmiltaan kotiyleisö ei kuitenkaan ikinä jättänyt omaa joukkuettaan. Pyynikillä Pyrinnön ajoittain veltot otteet herättivät kiukkua, mutta se ei suinkaan johtunut siitä, että joukkueelle oltaisiin kääntämässä selkää. Päinvastoin, se johtui siitä, että rakkaan joukkueen taaperrus ja sen katsominen tuotti tuskaa. Yleisö jaksoi yrittää, ja se auttoi myös joukkuetta.

Joskus oli turvauduttava käänteiseen psykologiaan: En muista mitä joukkuetta vastaan Pyrintö pelasi, mutta kun eräässä alkutalven ottelussa kotijoukkueen peli oli harvinaisen heikkoa, alkoi yleisö parjata omiaan: “valot pois”, “rahat takaisin” ja “uudet jaot” kaikuivat katsomosta. Pyrintö syttyi pelaamaan ja taisteli voiton kotiin. Tämä noteerattiin myös kaupungin luetuimman lehden urheilusivulla, eikä aiheetta. Yleisö oli todella herättänyt Pyrinnön.

Sama toistui lyhyen ajan sisään uudelleen, tällä kertaa muistaakseni FoKoPoa vastaan. Puoliajalle asti peli sujui kohtuullisen sekavissa merkeissä ilman, että kumpikaan pääsi kunnolla niskan päälle. Kolmannella jaksolla Pyrintö vaikutti taas romahtavan, kentällä näkyi luovuttaneita ja turhautuneita ilmeitä ja FoKoPo oli menossa menojaan. Yleisö havahtui, että jonkun on pakko yrittää. Kuin tyhjästä ensin muutamat alkoivat hakkaamaan käsiä ja huutamaan minkä jaksoivat. Pian koko yleisö lähti mukaan, ja sen jälkeen Pyrinnöllä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin reagoida. Yleisö vaati ryhtiliikettä, ja sen joukkue myös teki. Pyrintö nousi sillasta ja voitti ottelun.

Talvi eteni, mutta otteet heikkenivät jälleen. Katsomossa alettiin puhua liigapaikan säilyttämisestä päällimmäisenä toiveena, ajatus pudotuspeleistä oli unohdettu. Mieli hieman rauhottui, kun Pyrintö haki pisteet Porvoosta joukkueen kapteenin Antero Lehdon nakuttaessa uuden yhden pelin piste-ennätyksensä. Näytti kuitenkin siltä, että tämä tulisi olemaan vain “yksi kausi muiden joukossa”.

Sitten tapahtui se käänne. Kaikki Pyrintöä seuraavat tietävät, mistä käänteestä on kyse. Damon Williams ja KTP purkivat sopimuksensa, ja “mr. MVP” saapui takaisin Tampereelle ja Pyrintöön. Joskus aiempina kausinaan Pyrinnössä Williams ei ole aina löytänyt samanlaista säveltä joukkuekavereidensa kanssa kuin keväällä 2009.

Nyt kaikki loksahti kohdalleen heti alusta. Williams oli valmentaja Pieti Poikolan kaipaama puuttuva palanen. Koko joukkue heräsi, kaikki alkoivat pelaamaan uudella tasolla. Tuntui, kuin Pyrinnön peli olisi ollut takalukossa, josta irtipääsemiseen tarvittiin vain jokin pieni muutos, jokin mikä saisi kaikista pelaajista juuri heidän vahvuutensa esille. Williamsin saapuminen toi tämän muutoksen. Tästä hyvänä esimerkkinä oli Olli Ahvenniemi, joka istui uuteen kuvioon täydellisesti ja pelasi loistavan kevätkauden.

Pyrintö alkoi voittamaan. Vastustajat kaatuivat toinen toisensa perään ja peli näytti hienolta. Voittoja ja pisteitä tuli ja samalla yleisö viihtyi. Pyrintö siirtyi paikkapuolustukseen ja löysi kokoonpanon ja pelitavan, joka toimi. Hyökkäyspäässä koreja tehtiin korin alta, kaaren takaa ja mistä vain siltä väliltä. Avausviisikko ja sen teho niin ylhäällä kuin alhaallakin olivat pelottavia.

Chris Hester ja Kenneth Lowe upottivat tasaisella varmuudella koreja ja pitivät joukkueen liikkeessä. Olli Ahvenniemi ei päästänyt helpolla yhtäkään vastustajaa kummassakaan päädyssä. Antti Nikkilä leijaili donkkeihin kuin nuori kolibri. Williams toimi pelin maestrona nakuttaen pisteitä ja keräillen levypalloja kuin puolukoita.

Vaihtopenkki tarjosi paitsi lepoaikaa ykkösviisikolle, myös syvyyttä ja variaatioita Pyrinnön peliin. Antero Lehto, Joni Harjula ja Riku Liljeberg heittivät kolmosia ja toivat sekä jalkoja että luovuutta kentälle. Jesse Niemi, Pekka Setälä ja Sami Kajander tekivät tarkkaa työtä aina mukaan päästessään. Yksi yleisön ehdottomista suosikeista, Jari Pulkkinen, dominoi korinalusta ja nosti pelin show-arvoa aina yhdellä pykälällä. Jukka-Pekka Väänänen oli valitettavasti koko kevään loukkaantuneena, mutta eli mukana vaihtopenkillä.

Erityisen maininnan ansaitsee Pieti Poikola. Hän valmensi pääsarjatasolla vasta ensimmäistä kauttaan, mutta keväällä, kun hän sai Pyrinnön paketin kuntoon, hän tuntui koko ajan olevan tilanteen tasalla. Pieti tiesi, että tämä joukkue kykenee voittamaan. Hänen vilpitön omistautuminen lajille ja Pyrinnölle huomattiin myös katsomossa. Pieti peluutti ennakkoluulotonta ja näyttävää koripalloa, joka toi myös voittoja. Onkin hienoa, että hän jää Pyrinnön peräsimeen.

Kun voittoja kertyi, oli alkuun todettava helpottuneena, että putoamisuhka jäi taakse. Mutta kun voittoja kertyi lisää ja lisää, alettiin ensin salaa toivoa ja sitten jo realistisesti puhumaan pudotuspelipaikasta. Ja kun peli vaan parani ja pysäyttäjää ei Pyrinnölle enää runkosarjassa tullut vastaan, alettiin puhua menestyksestä pudotuspeleissä. Miksei siis mitalista tai jopa mestaruudesta.

Samalla yleisö intoutui ennennäkemättömään hurmokseen. Runkosarjan loppuvaiheessa joukkue oli kannatettava mukaan pudotuspeleihin vaikka väkisin, eikä silloin säästelty käsiä eikä äänijänteitä. Lopulta Pyynikille alkoi ilmestyä rumpuja, torvia ja lehmänkelloja. Meteli oli helvetillinen. Erään pelin jälkeen kapteeni Lehto totesi, että “ei siellä kentällä kuullut mitään”. Katsomostakin poistui ajoittain tärykalvot helisten huumaantuneessa mielentilassa. Ulkona kaikki huusivat toisilleen “mitä?!”, sillä korvat eivät lakanneet soimasta.
dsc_0164

Pyynikillä koko yleisö oli loppukaudella aivan loistavaa, mutta erityiseksi ryhmäksi muodostui A4-katsomo, joka sai jossain vaiheessa kutsumanimen “Punakaarti”. Nämä väsymättömät kannattajat olivat pitkän linjan pyrintöläisiä ja monet heistä käyneet Pyynikillä kannustamassa jo vuosikausia, mutta vasta kevään 2009 hurmoksen myötä Punakaarti todella muotoutui. Se alettiin tuntea koko Korisliigan metelöivimpänä ja mielenkiintoisimpana kannattajaryhmänä.

Punakaarti ja muut katsojat tulivat mutkitta toimeen keskenään. Kaikki olivat iloisia hyvästä kannattamisesta ja ruokkivat toistensa meteliä. Vaikka punakaarti toi paikalle rumpunsa ja torvensa, eivät he yksin tietenkään olleet vastuussa Pyynikin tunnelmasta. Koko yleisö, jota paikalla oli parhaimmillaan reilusti toista tuhatta, oli varmastikin yksi Korisliigan ja kaikkien kotimaisten palloilusarjojen parhaista kotiyleisöistä. Oman lisänsä toi tietysti myös Pyynikin hieno koripallosali: sen tiivis katsomo ja historiaa huokuvat seinät luovat aivan erilaista tunnelmaa kuin moni muu, paljon modernimpi sali.

Sana kiiri kaupungilla, ja moni uusi katsoja löysi tiensä Pyynikin palloiluhallille. Eikä heistä varmasti kukaan pettynyt näkemäänsä ja kokemaansa. Kevät Pyynikillä oli aktivoitumisen aikaa: Pitkän linjan pyrintöläiset äityivät ennennäkemättömään kannattamiseen ja osa heistä muodosti Punakaartin. Samalla Pyrintö sai uusia ystäviä, jotka kenties kävivät ensimmäistä (mutteivät luultavasti viimeistä) kertaa Pyynikillä.

Ja kaiken huippuna Pyrintö oli edelleen loistava. Runkosarjan viimeisellä kierroksella se otti vahvan niskalenkin Kouvolan Kouvoista, joukkueesta jonka he kohtaisivat heti pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella. Tunnelma Pyynikillä tuossa ottelussa oli mahtava ja puolivälierien odotus valtaisa.

Puolivälierät alkoivat Kouvolassa. Pyrinnöltä saapui paikalle monikymmenpäinen kannattajalauma. He ja joukkue ottivat luulot pois kouvolalaisilta ja kotiedun itselleen. Ensimmäinen kotipeli oli sekin hurmoksentäyteinen. Pyrintö pelasi ehkäpä kauden näyttävintä ja ylivoimaisinta koripalloa. Kouvojen kova joukkue ei mahtanut mitään Pyrinnölle ja yleisö sai haluamaansa. Sarja ratkesi jo kolmannessa pelissä Kouvolassa, silloinkin monikymmenpäisen Pyrinnön kannattajajoukon avustuksella.

Välierissä vastaan astui Joensuun Kataja, joka tiedettiin erittäin vahvaksi joukkueeksi ja jonka kohtaamiseen toi lisähankaluutensa hyvin pitkä vierasmatka aina itärajalle asti. Ensimmäiseen vieraspeliin raahautui silti kourallinen pyrintöläisiä. Sillä kertaa he joutuivat pettymään, koska pitkältä matkalta oli tuliaisina vain varoitus Katajan vahvuudesta. Kotietu pysyi Joensuussa.

Toisessa kohtaamisessa Pyynikillä oli Katajaa vastassa päättäväinen ja valmis Pyrintö. Se todisti Katajalle, kotiyleisölle ja koko suomalaiselle korisväelle, että se ei ollut mikään tähdenlentojoukkue, vaan tosissaan kilpailemassa mestaruudesta vuonna 2009. Yleisö sai jälleen haluamaansa: kotivoittojen putki jatkui, ja viihdearvo oli jälleen valtava. Tuo ottelu oli todellakin sellainen, millaisia pudotuspeleissä haluaa nähdä.

Kolmas kohtaaminen oli taasen tuskallinen vierailu Joensuuhun. Vaikka Damon Williams pelasi loisto-ottelun, todisti Kataja jälleen kotikenttänsä vahvuuden. Mutta neljäs peli Pyynikillä olikin sitten yksi kaikkien aikojen suomalaisista koripalloklassikoista.

Varsinaisella peliajalla kumpikaan joukkue ei saanut missään vaiheessa repäistyä riittävää eroa toiseen. Molemmat vuorottelivat niukassa johdossa. Neljännen jakson loppupuolella oli Katajan vuoro johtaa, ja näytti siltä, että se johto pitäisi ja joensuulaiset menisivät finaaleihin. Lopulta kellossa oli enää kuusi sekuntia aikaa ja eroa oli Katajan hyväksi kolme pistettä. Tarvittiin siis kolmonen.

Yleisö kuohui, tunteet liikkuivat epäuskon ja epätoivon rajoilta pieneen kipinään siitä, että jos tämä vielä jotenkin saataisiin jatkoajalle. Kaikki katsomossa olivat jalkeillaan, jotkut kävelivät hermostuksissaan ylätasanteella, muutamat eivät uskaltaneet katsoa. Vielä kuitenkin huudettiin ja rummutettiin, sillä siltä varalta, että joku pelaajista ei olisi uskonut pieneen mutta olemassaolevaan mahdollisuuteen, siitä piti muistuttaa.

Paikallaolijoille riittää kun sanoo “se Hesterin kolmonen”, niin heille nousee kylmät väreet pintaan. Chris Hester saa pallon kolmosen kaaren tuntumassa, ottaa muutaman askeleen, pujahtaa jonkun joensuulaisen kainalon alta ja vääntäytyy hyvin epätasapainoiseen hyppyyn viivan takaa. Kaikki ovat varpaillaan, suu auki ja kädet valmiina ilmassa. Ja heitto uppoaa. Pyynikillä huudettiin, naurettiin, hakattiin käsiä ja rumpuja ja pyöritettiin päätä epäuskosta. Vielä mentiin jatkoajalle ja vielä oli toivoa finaalipaikasta.

Edelleen paikallaolijat ja kaikki muutkin muistavat, että miten siinä lopulta kävi. Pyrintö oli jatkoajalla johdossa, mutta Kataja upotti tamperelaiset tarkoilla kolmosillaan ja Pyrintö puolestaan epäonnistui vapaaheittoviivalta. Unelma finaalipaikasta sortui, mutta se sortui kovaa joukkuetta vastaan ja mielettömän ottelun jälkeen. Vaikka harmi oli monella Pyynikiltä poistuneella suuri, tuo harmi varmastikin on laantunut myöhemmin jo siitä syystä, että he saivat olla paikalla todistamassa tuon ottelun.

Espoon Hongan valmentaja Mihailo Pavicevic totesi ennen pronssiottelua Pyrintöä vastaan, että suurissa koripallomaissa ei pelata pronssista. Hän yritti vihjata näin, ettei hänelle tai Hongalle pronssilla olisi väliä. Mutta jos ei Pavia tai Honkaa kiinnostanut lopettaa kauttaan voittoon, Pyrintöä kiinnosti.

Pyrintö tuli Espoossa pelattuun pronssipeliin täydellä asenteella ja myös yli seitsemänkymmenen pyrintöläisen kannustamana. Espoolaiset, niin katsojat kuin Hongan pelaajatkin, olivat täysin huuli pyöreänä. Rummuin ja loputtomin äänijäntein varustetut tamperelaiset pitivät silmitöntä meteliä ja dominoivat koko Tapiolan hallia. Pyrintö pelasi melkein kuin kotonaan, ja tulos oli sen mukainen.

Kausi päättyi riemukkaisiin pronssijuhliin. Pelaajat saivat metallia kaulaan, Jarmo Hakanen nostettiin kunniatuoliin ja kannattajat pääsivät huutamaan. “Ei olisi uskonut tammikuussa”, kirjoitti moni lehti, ja samaa totesi varmasti myös jokainen Pyrinnön kannattaja. Mutta ihmeitä voi sattua, varsinkin urheilussa. Joskus kannattajat saavat elää noissa ihmeissä mukana poikkeuksellisen tiiviisti. Niin oli asian laita Pyrinnön keväässä 2009.

Jos välillä Pyrinnön kannattaminen on tuntunut pitkältä suovaellukselta, niin sitäkin hienommalta tuntui menestys ja upean pelin seuraaminen. Pyrintö voitti, ja vieläpä tyylillä. Kaudella 2008-2009 oli mahtavaa olla Pyrinnön kannattaja. Eikä mikään estä sitä, etteikö se voisi olla mahtavaa myös kaudella 2009-2010.

Kirjoittanut: Mikko Piispa